Kitkalainen on Reino Rinteen nimimerkki. Reino kirjoitti pakinoita perustamaansa Koillissanomiin nimimerkillä Kitkalainen ja Kitkalaisen kiikarista. Tällä sivulla on niistä pieni otos. Lue ja tutustu Koillismaan historiaan näiden pakinoiden kera.
Kun asiat lutviutuvat suunnitelmien mukaisesti eikä mitään erityisiä yllätyksiä – taikka pettymyksiä – satu, katsellaan Pudasjärven Kurenalla, Taivalkoskella ja Kuusamon kirkolla sekä näiden keskusten välisissä kylissä ensi joulun aikana uusilla, kirkkailla ja varmoilla sähkövaloilla.
Sellaiset ovat riitingit Koillis-Pohjan Sähkö Oy:llä, joka tuntuu panevan oikein hyvällä vauhdilla tuulemaan. Niin pitääkin. Tuulta häätyy tällaisten suurten uudistushankkeiden purjeissa. Ei matka muuten edisty.
Pudasjärvi, Taivalkoski ja Kuusamo, Koillispohjamaan keskeisimmät pitäjät, pääsevät ensimmäisiksi osallisiksi kunnon sähköistä ja noissa kunnissa luonnollisesti ensiksi keskeisimmät kylät.
Posion ja Ranuan sähköistäminen ei pääse yhtä nopeasti käyntiin kuin äsken mainittujen. Mutta ehkä jo seuraavan vuoden aikana tulee niiden vuoro.
Monet posiolaiset ovat harmitelleet sitä, etteivät pääse samanaikaisesti ”sähköistämiskelkkaan” naapuripitäjäläisten kanssa. He sanovat, että sitoumusten keräys ei antanut oikeata kuvaa Posiosta. Ensinnäkin sillä alueella kuntaa, mikä ensi vaihteessa tulee sähköistettäväksi ja mistä siis sitoumuksia kerättiin, asuu tuskin enempää kuin puolet pitäjän 6000 asukkaasta. Lisäksi muutamissa eri vaiheen kylissä, kuten esimerkiksi Hyväniemen kylässä, ei saatu sitoumusten keräystä suoritetuksi. Mutta ehkäpä tosiaan seuraavan vuoden ohjelmassa on jo Posionkin vuoro.
Pääasia tällä haavaa on, että kiiltävät kuparijohdot rupeavat työntymään avautuvia laajoja linjoja pitkin Kopillispohjanmaan korpeen. Siitä se vähitellen kirkastuu, haaroittuu ja leviää aina laajemmalle. Maksaahan tämä lysti tietysti niin asukkaille kuin valtiollekin. Mutta kaikkihan maksaa – paitsi nyt sentään ilma ja vesi.
Viime aikoina jatkunut markan koskenlasku on jonkin verran vaikuttanut myös tämän sähköistämishankkeen kustannusten nousuun. Mutta mihinpä se ei olisi vaikuttanut. Nykyisin kaikki niin kovin helposti kallistuu. Tepsiviä pönkkiä kaiken kallistumisen estämiseksi ei ole keksitty.
Mutta elettävä tässä siitä huolimatta on. Ja rakennettava. Sillä otollisin aika yleensä kaikelle yrittämiselle ja tekemiselle on juuri käsillä oleva aika. Mikä tulee tänään tehdyksi, se ei ole tekemättömänä edessä enää huomenna.
– – –
Tämä tarina ja suurin osa tämän numeron muistakin jutuista on pantu paperille Posiolla siinä pienessä, rauhallisessa mökissä, jossa allekirjoittaneelta on parin vuoden hyvät päivät kuluneet, mutta konsa tämä tarina on lukijan tavoittanut, tuo mökki on minulle taakse jäänyttä elämää. Haikea muisto.
Koillissanomia on tähän asti hoidettu varsin ”hajanaisissa” oloissa. Kuusamo on kovin kansoitettu ja melkoisen ahdas ”kaupunki”, melkein kuin Oulu tai Helsinki. Asunnoista on ankara puute. Kauan kesti meilläkin – Koillissanomilla ja minulla – mutta lopulta kuitenkin järjestyi.
Muutto Kuusamoon on tapahtunut. Koillissanomilla on oma konttori ja toimitus, jonne lukijamme saattavat asioillaan poiketa. Tähän asti Koillissanomien toimitusta on ollut vaikea puhelimitse tavata. Nyt sekin käy mukavasti.
Posiolle kiitos kahden vuoden oleskeluoikeudesta, Kuusamolle ”maahanmuuttoluvasta”. Hyvä paikka on Posio! Haikeata, vaikeatakin on edes tämän verran erota.
Koillissanomat 9. 2. 1951
Lienee niin, että toistan itseäni ryhtyessäni taas kirjoittamaan yllä mainitusta aiheesta. Eihän yllä tullut tosiaan aihetta sen tarkemmin selitetyksi. Joka tapauksessa kysymys on meistä itsestämme, ihmisistä, väestöstä.
Meidät on taas laskettu ja noteerattu kirkkoherranvirastossa tai siviili rekisterikansliassa.
Vuoden vaihteen väestölaskenta osoittaa, että Koillismaan väkimäärä on kasvanut kovasti, lähes 700 hengellä. Tarkalleen sanoen 683:lla. Näin siitä huolimatta, että muuttoliike on muutaman pitäjän kohdalta osoittanut suurempaa ulosmenoa kuin sisäänpäin saapumista. Syntyvyys on ollut jälleen hyvä.
Vuoden vaihteen tilasto osoittaa, että koko Lapin läänin väkimäärä on lisääntynyt 2.500 hengellä. Kun Koillismaan neljän pitäjän väestö on lisääntynyt lähes seitsemällä sadalla, niin osoittaa tämä, että lisäys on ollut suhteellisesti suurempi Koillismaalla.
Kuusamon kirkonkirjoissa on kaikkiaan lähes 19.000 henkilöä, mutta joukossa on toistatuhatta sellaista, jotka oleskelevat vakituisesti ulkomailla. Kirkonkirjojen ja siviili rekisterin mukaan paikkakunnalla oleskelevien lukumäärä on noin 18.000 henkilöä, jossa lisäystä vuoden 1958 aikana 441. Pudasjärvi on hyvä kakkonen, yli 15.500 henkeä. Kolmantena oleva Posio lähentelee seitsemää tuhatta ja Taivalkoskikin hipoo kuudentuhannen rajaa.
Muuten vain halusin jälleen tämänkin vuoden vaihteen jälkeen ohimennen huomauttaa, että jos vauhti pysyy ennallaan, on Koillismaan väkimäärä vuonna 1970 siinä 35.000 paikkeilla. Siihen mennessä saamme lisää noin 5.000 asukasta!
Toivottavasti saamme syntymään samassa suhteessa eri elinkeinohaarojen puitteissa työpaikkoja.
Hyvää loppiaista!
Koillissanomat 6. 1. 1958
Kun aukaisee radion, vääntää tiettyä nappia, rupeaa sieltä kuulumaan. Mikäli asettuu olemaan n.s. lähetysaika. Jos haluaa hakea lähetystä, niin aina sellaisen jostakin löytää.
Tein juuri äsken tuon tempun, väänsin tiettyä nappia. Kuulumaan rupesi. Kaunista musiikkia.
Musiikista puheen ollen pantakoon ilolla merkille sellainen musiikillinen tulevaisuuden tapaus kuin kirkkolaulujuhlat, jotka kesällä 1955 järjestetään Kuusamossa! Hyvä on. Tervetulleeksi toivotamme sellaiset juhlat. Eikö kenties olisi jonakin toisena ajankohtana sopivaista järjestää samanlaisia kirkkolaulujuhlia – tai miksei muitakin laulujuhlia – muissakin Koillismaan pitäjissä ja seurakunnissa? Esim. Pudasjärvellä, joka on vilkas ja iso ja värikäs pitäjä. Ehkä järjestetäänkin.
Radioon palatakseni on todettava, ettei siinä kaunis musiikki aina tule aivan alkuperäisen kauniina, sellaisena kuin se soitetaan tai lauletaan. Puhettakin joskus sivuvaikutteet ja vivahteet sotkevat niin, että oikein on harmillista kuunnella. Kuitenkin monesti tekee mieli kuunnella – kun kerran radio on olemassa, kun kerran eetterissä lähetykset risteilevät ja kun kerran on radioluvankin lunastanut ja muutkin maksut lystistä maksanut.
Häiriöitä on melkein lakkaamatta tavallisen aseman lähetysten matkassa aikakin täällä maanselän takana, taitaapa olla maanselän eteläpuolellakin. Milloin häiriöt johtuvat toisista asemista, joiden lähetys kuuluu läpi, milloin asiaomaisilla aalloilla piipittää sähkötys lyhyine ja pitkine piipityksineen, milloin on muuta kohinaa ja rahinaa, niin että oksat pois karisevat.
Muita kuin tavallisia asemia suurimmassa osassa Koillismaata ei voi kuunnella. Uudet, häiriöttömiksi kiitetyt ula-asemat eivät vielä tänne ylety, paitsi ehkä kaikkein uusimmilla ja parhaimmilla vastaanottimilla kuunneltaessa – mutta sellaistahan ei ole jokaisella. Eikä ulan puhdas ja varma kuuluvuus ulotu mahdottomiin. Lähin sellainen asema on Rovaniemellä. Toinen tulee Kajaaniin, joka kuitenkaan ei Koillismaalle ulotu senkään vertaa kuin Rovaniemi.
Kun ula-verkostoa laajennetaan ja tuntuu siltä, että sitä on tarkoitus sangen ripeästi laajentaa, olisi mahdollisimman varhaisessa tulevaisuuden vaiheessa saatava myös Koillismaa ulan piiriin. Muutoin se ei ole mahdollista kuin että tänne rakennetaan oma ula-asema.
Tähän asti ula-asemia on rakennettu pääasiassa Etelä-Suomen tarpeita varten, näin siitä huolimatta, että siellä muutoinkin varsinaisten asemien läheisyyden takia kuuluvaisuus on yleensä parempi kuin täällä pohjoisessa.
Koillissanomat 21. 1. 1955.
Väinö Tiger oli verraton humoristi ja oikea tarinankertoja, avoin ja välitön ihminen. Nyt sivellin on kirvonnut hänen oikeasta, paletti vasemmasta kädestään ja iloinen välke sammunut silmäkulmasta.
Muistan kun me kerran keskikesän tyynenä poutapäivänä Vienan Pirttilahdessa vaelsimme samoin matkoin. Istuin haavikon siimeksessä ja kuuntelin haavanlehtien levotonta lepattelua. Väinö Tiger lähettyvillä maalasi akvarellia. Sitten tapasimme Helsingissä, Oulussa, Aavasaksalla, Rovaniemellä ja viimeksi monen monta kertaa Kuusamossa. Hän oli Pohjanmaan, Helsingin seudun, Lapin ja Koillismaan maalari. Väinö Tiger, syntyjään oulujokinen – Muhokselta – lienee ensimmäisiä Julman Ölkyn maalareitamme.
Pysyväiseksi muistoksi Koillismaalle häneltä jäi ainakin Taivalkosken kirkon alttarimaalaus, mutta on hänen siveltimestään lähteneitä töitä monen monessa koillismaalaisessa kodissa.
Viimeksi luonani käydessä Tiikerin Väinö unohti vaatenaulakon hyllylle lippalakkinsa, jonka kankaaseen oli jäänyt maalarin sormista valkoinen läiskä. Odotin, että hän tulisi hakemaan lakkinsa, mutta uusia Koillismaan matkoja ei enää kuulunut hänen elämänsä ohjelmaan. Pidän hänen lakkinsa muistona.
Vain pari viikkoa on kulunut siitä, kun toinen vanhemman polven pohjalainen taidemaalari, herkkä akvarellisti Paavo Leinonen, ihmisenä itse hiljaisuus, siirtyi pois.
Paavo Leinosen siveltimen jälkiä on nähtävänä Kuusamon kirkossa. Hän tämän uuden kirkon koristemaalaukset käytännössä toteutti. Toinen mies on suunnitellut ja Leino-Paavo sanoikin: ”Tämä on nyt tämmöistä kisällin työtä. Toisella lailla minä olisin nämä suunnitellut.”
Kerran Paavo Leinonen käveli vastaan säkillä rullalle käärittyjä kankaita kainalossaan. ”Kas enhän minä ollut tunteakaan”, Paavo sanoi. ”Muistatko kun tapasimme ensi kerran? Silloin tuli pommitus”.
”Ja sinä lupasit minulle taulun”, sanoin. ”Ja annoit seuraavana päivänä akvarellin, kun emme kuolleet siinä pommituksessa”.
Leino-Paavon akvarelli ”Säräisniemeltä” on eräs arvokkaimpia taidemaalauksia mitä omistan.
Koillissanomat 5. 7. 1964
Muistuu mieleen ilta – eilisiltaa vastaava ilta – 20 vuoden takaa.
Sattuu niin, että asuin silloin vain kivenheiton päässä nykyisestä toimipaikastani. Jonkinmoista asumista se oli. Se oli YH:ta. (= Yleiset kertausharjoitukset.)
Majoituspaikkanamme oli Kuusamon kansanopiston päärakennus. Ei nykyinen, vaan silloinen, joka sittemmin paloi siinä suuressa poltossa vuonne neljäkymmentäneljä.
Vanhan sälölattiaisen opistokäytävän kovaäänisestä kuulimme uutiset marraskuun 30. päivän illalla.
Ne olivat kovat uutiset.
Eivät odottamattomat, mutta sittenkin unennäön kaltaiset. Oli tapahtumassa jotakin, joka ei tuntunut täysin maalliselta. Se oli enemmän.
Olimme vakavia poikia. Ei siinä monta sanaa sanottu. Varsin hiljaisia poikia me tosiaan olimme. Se on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni.
Mutta myös tämä: Kukaan ei lausahtanut epätoivoista sanaa. Ei liioin kuulunut intomielisiä huudahduksia.
Minusta tuntuu, että jollakin tavalla meille – siinä sittemmin hävinneen opistorakennuksen suojissa – ja koko Suomen kansalle jostakin salaperäisestä lähteestä vakuuttavasti ilmoitettiin, että kaikkein pahin ei tule tapahtumaan.
Meille annettiin luottamus.
Se oli sitten se voima ja ihme, joka meidät pelasti niin että tässä edelleen näin olemme, elämme, asumme ja askartelemme omissa oloissamme.
Koillissanomat 1. 11. 1959.
Melkein koko kylän väki oli Määttiä. Oli monta Antti Määttää, Kalle Määttää, Eino Määttää. Asiat pakkasivat menemään sekaisin – kirjeet ja veroliput eivät tahtoneen osua oikeille henkilöille.
Tällainen oli tilanne, kun luokseni tuli – aikaa siitä on jo ehkä hyvän joukon toistakymmentä vuotta – eräs Määttä ja sanoi:
– Mitähän jos ruvettaisiin nimen muuttoon…
– Niin, mikä siinä. Millaisen olet ajatellut ottaa?
– Sitä juuri mietin, että millaisen ottaisin. En ole keksinyt mitään sopivaa.
Pohdittiin yhdessä ja nimiä alkoi löytyä. Pantiin paperit lääninhallitukseen ja varmuuden vuoksi parikymmentä nimivaihtoehtoa, jotta jos ensimmäinen tai toinen tai kolmas ei läpäise, niin ainakin neljäs tai viides. Näin haluttiin varmistua siitä, että hakemus menisi kerralla läpi, sillä ajanhukkaa ja lisäkuluja siitä vain aiheutuu, jos hakemus on kokonaan uusittava.
Sillä tavalla "kuopattiin" eräs Määttä-nimi ja tilalle tuli sellainen, jota kansan keskuudessa ei ollut toista. Ei sen puolesta, sanottakoon tämä selitykseksi, ettei Määttä mikään huono ja hävettävä nimi olisi. Lyhyt, hyvä, naseva mini, mutta vika on usean kohdalla siinä, että monella naapurilla on sama nimi. Ei myöskään Karjalaisessa, Törmäsessä, Ronkaisessa, Pesosessa, Haatajassa, Säkkisessä tai Lämsässä mitään vikaa ole. Mutta valitettavasti niitäkin on Kuusamossa ja Posiolla liian paljon käytössä; sen vuoksi osan olisi etsittävä itselleen jokin muu nimi ja haettava sille laillinen käyttöoikeus.
Mutta varokaa, hyvät ystävät ja kylän miehet, lähtemästä merta edemmäksi kalaan! Hyviä nimiä on varmaan löydettävissä aivan lähiympäristöstä.
Toisaalla lehtemme tässä numerossa käsitellään tätä asiaa ja siinä yhteydessä mainitaan muutamia paikannimiä, jotka eivät ole sukunimikäytössä, mutta sellaisia on vaikka millä mitalla, kun vain asiaan syvennytään.
Onko esim. Joukamo kenekään nimenä? Entä Harrisuvanto, Rukavaara, Kallioluoma, Kontioluoma, Martinluoma, Tärkkämö, Oivanki, Iivaara, Naatikka, Aimovaara, Kiutavaara, Konttainen ja niin edelleen. Tässä vain muutamia – vastaavanlaisia löytyy satamäärin, kun oikein ryhdytään etsimään. Niin että pulaa ei sillä alalla tule.
Mitähän siis, jos pantaisiin tänä vuonna toimeen sellainen nimenmuuttoliike, että sen jälkeen Kuusamon ja Posion sukunimistö alkaisi olla asianmukaisella, mitään sekaannuksia aiheuttamattomalla kannalla.
Koillissanomat 25. 1 .1958
”Kuusamon koskikomitean puheenjohtaja ja jäsenet eivät ole suostuneet antamaan työstään minkäänlaisia tietoja. Hiljaisuus on pahanenteistä varsinkin sen vuoksi, että voimalaitosyhtiöiden edustajat samaan aikaan ovat julkisissa lausunnoissaan vaatineet ns. Iijokisuunnitelman toteuttamista ja pitäneet sitä jopa väistämättömänä.”
Tämä Kalevan viime sunnuntaisesta pääkirjoituksesta ’Kuusamon kosket ja alumiini’. Lehti jatkaa:
”Näyttää siltä, että Kitkan vesien Iijokeen kääntämisestä vaativa voimalaitossiipi yrittää käyttää hyväkseen vaikeaa työllisyystilannetta, jonka se laskelmoi vaimentavan suunnitelman vastustusta.”
Olen samaa mieltä. Koillissanomissa tähän vaaramomenttiin on kiinnitetty aikaisemmin useampaan otteeseen huomiota. Kaleva jatkaa:
”Voimataloussiipi on aloittanut asian esilleoton valmistelut myös toisella taholla. Aseeksi on valittu Iivaaran alumiini. Asiaa koskevissa kirjoituksissa on aina loppuhuipentuma ollut se, että alumiiniteollisuus tarvitsee paljon sähköenergiaa, jota ei ainakaan nyt ole Kuusamossa tarpeeksi. Kirjoituksella on tahdottu valmistaa kautta rantain kuusamolaisten mielialoja myötämielisiksi Iijokisuunnitelman toteuttamiselle. Iivaaran alumiini on kirjoituksissa esiintynyt ’porkkanana’, jota on heiluteltu syöttinä valmistauduttaessa kääntämään Kitkan vedet, tuhoamaan ainutlaatuista luontoa ja kahden pitäjän, Kuusamon ja Posion, tulevaisuuden ja nykyiset elinkeinomahdollisuudet.”
Iivaaran alumiinin käyttöönotto ei ole mitenkään riippuvainen Kuusamon ja Posion vesien valjastamisesta tuottamaan lisää sähköenergiaa, ei vähimmässäkään määrässä. Puhe siitä on silmänlumetta, tietoista valhetta. Jos Iivaaran alumiiniaarteisiin käydään käsiksi ja ilmeisesti käydään, mikäli se muuten on kannattavaa, niin sähköenergiaa kyllä on käytettävissä. Pohjois-Suomi tuottaa tähän asti rakennettujen vesivarastojen ja putousten voimalla niin runsaasti sähköä, että siitä vain yksi kolmannes voidaan kuluttaa pohjoisessa, kaksi kolmannesta menee etelään.
Iivaaran sähköntarve ei tule olemaan läheskään sitä luokkaa, että se nielisi kaiken sen pohjoisessa tuotetun energian, joka nykyisin markkinoidaan muualle Suomeen.
Katsotaan mitä Kaleva edelleen kirjoittaa.
”Todisteena siitä, että voimalaitoslinja todella valmistelee vesienkääntösuunnitelmaa, on nähtävänä Iijokeen rakennetuissa voimalaitoksissa ylimääräisen, myöhemmin asennettavan turbiinin paikka. Turbiinia ei ole suinkaan suunniteltu sadeveden käyttöä varten, vaan Kitkasta toivottavaa vedenlisäystä silmällä pitäen.”
Tämä on oireellinen paljastus. Uskooko voimatalous pelkästään omiin voimiinsa vai onko se jo saanut niin korkealta taholta varmistukset asialleen, että lopullista ratkaisua voimatalouden hyväksi ja Koillismaan alueen tuhoksi voidaan pitää täysin varmana? Kuusamon ja Posion väestö ei ole hyväksynyt Iijokisuunnitelmaa, koska se merkitsisi kuoliniskua näille pitäjille. Eikä hyväksy. Niin kauan panemme hanttiin, kun peukalo liikkuu.
Kalevan artikkelin loppuosa on kirjoitettu seuraavasti:
”Tilanne Iivaaran alumiinin suhteen on se, että Iivaara kätkee todennäköisesti erään Euroopan suurimman nefeliini- eli alumiinin raaka-ainevaraston, mutta runsaasti myös ioliittia eli apatiittia, fosfaattilannotteiden raaka-ainetta. Nykyisten markkinasuhdanteiden vallitessa ei näiden luonnonvarojen hyväksikäytölle ole ollut taloudellisia edellytyksiä. Koska alumiinin tarve tekniikan edistyessä jatkuvasti kasvaa, syntynee lähitulevaisuudessa edellytyksiä Iivaaran rikkauksien käyttöönotolle. Alumiiniteollisuus tarvitsee runsaasti sähköenergiaa, mutta sitä atomiajalla saadaan kehitetyksi muutoinkin kuin Iijokisuunnitelman puitteissa. Iivaaran luonnonrikkauksien jalostaminen edellyttää paikan päälle perustettavaa jalostuslaitosta, sillä alumiinin ja fosfaatin raaka-aineen kuljetus kauas louhintapaikalta ei ole kannattavaa. Näin ollen Kuusamolla on tulevaisuudessa odotettavissa teollisuutta, pelastavaa teollisuutta, jota odotettaessa on ponnekkaasti torjuttava Iijokisuuunnitelma. Maalattakoon se alumiinin tai kullan hohtoiseksi, se on aina yhtä tuhoisa.”
Harvinaisen hyvin sanottu. Se on oikeata puhetta. Vetoan vielä kerran tässä yhteydessä Kuusamon ja Posion kuntien virallisiin elimiin. ”Pahaenteisen hiljaisuuden” jatkuessa meidän ei pitäisi vain odottaa ja olla hiiren hiljaa. Yhteinen jämerä lähetystö Helsinkiin ennenkuin rupeaa tapahtumaan jotakin sellaista, joka vie vyörynomaisesti ratkaisuun asian, meidän kannaltamme katkeraan ratkaisuun, jota vastustajan taholta häikäilemättömästi ajetaan.
Mikäli Iivaaran rikkauksia ja niiden hyväksikäytön ”edellytyksenä” olevaa sähkövoiman tarvetta yritetään käyttää taholla tai toisella vaalivaltteina, siihen on osattava suhtautua oikealla tavalla, kriittisesti. Meidän on muistettava, ettei Iivaaran kaivos ole kiinni siitä tuhotaanko Kitka, Kuusamo- ja Muojärvi sekä muutkin niiden yhteydessä vielä vapaat ja sotkemattomat vedet. Jos täällä pantaisiin toimeen hävityksen kauhistus niin mitä me sitten enää Iivaaran alumiinikaivoksellakaan tekisimme?
Kuusamon ja Posion enempi silpominen ei ole mahdollista, kun sitä yksimielisesti jyrkästi vastustamme. Tämä on järkkymätön vakaumukseni.
Eilinen Kaleva kertoo Kuusamon vesistökomitean työjaoston puheenjohtajan, hallitussihteeri Erkki Sauren suulla, että komiteamietintö on tarkoitus saada valmiiksi tänä syksynä. Tämä oli arvattavissa. Komitean pitkä tähtäys osuu kuin tilauksesta tilanteeseen, joka on voimatalouden kannalta edullisin – suunnitellun Kuusamon ja Posion vesistöjen tuhoamisen syyt voidaan vierittää työttömyyden ja työttömiksi joutuneiden niskoille. Herrat voivat pestä kätensä: Syytön olen minä tähän ”verenvuodatukseen”. Saure sanoo, ”ettei voimatalous ole mikään vähäpätöinen asia.
----
Ei se ole millään lailla pieni asia kysymys voimatalouden kannalta. Siihen on syytä suhtautua täydellä vakavuudella.”
Tämä on selvää tekstiä. Se osoittaa mitä komitean taholta tuleman pitää.
Mutta se ei saa muodostua viimeiseksi sanaksi, aameneksi.
Koillissanomat 11. 10. 1967.
Joku Pekka Piirto oli tekeytynyt selostamaan radiossa Suomen kansalle taivalkoskelais-tamperelaisen Kalle Päätalon romaanin KOILLISMAA. Hän oli saanut puheenvuoron radion "Kirjavaaka"-lähetyksessä tiistai-iltana 1.2.1961.
Millainen oli tämä ohjelmanumero, kirjaesittely? Eikö se ollut hämmästyttävän erikoislaatuinen? Minusta se oli omituinen. "Esittelijä" ei tuntunut olevan erikoisen selväsupliikkinen mies, pikemminkin jonkinlainen partaansa mumiseva. Mutta se ei suinkaan ollut pahinta. Koillismaalaisissa kuuntelijoissa herätti äkeätä närkästystä se, että hra Piirto puhui "aijan asemasta aijanseipäästä". Hän liikkui asian vierellä poliittisten sananselittäjien tapaan. Hra Piirto esitteli sangen perusteellisesti Kalle Päätalon romaanin IHMISIÄ TELINEILLÄ, mutta romaanista KOILLISMAA hän miltei vaikeni – sitä hän ei esitellyt, jotenkin hän sitä töni ja nälvi ja ylimalkaisesti tuomitsi sen kelvottomaksi, osoittamatta kuitenkaan ainoatakaan heikkoa kohtaa! Ei kyennyt osoittamaan.
Asian täytyy olla niin, ettei hra Pekka Piirto vähän lukeneena ja vähän kokeneena nuorena miehenä pystynyt tajuamaan romaania, joka elää hänelle vieraassa maaseutu- ja nimenomaan korpiympäristössä. Pekka Piirron erään lausuman mukaan – ja hänen "esittelynsä" hengen mukaan yleensä – maaseutuelämää on riittävästi kuvattu. Uudet maaseutuelämän kuvaukset eivät ole ainoastaan tarpeettomia, vaan tuomittuja jo edeltäpäin epäonnistumaan! Onko henkilö, joka jostakin on sullonut itseensä sellaisen käsityksen, oikeutettu arvostelemaan maaseutuelämää kuvaavaa kaunokirjallista teosta? Rohkenen olla toista mieltä. Eläähän tänä päivänä, vielä huomennakin, suurempi osa Suomen kansaa maaseudulla luonnonläheisyydessä kuin vähemmän luonnollisissa asutuskeskuksissa. Suomalainen maaseutu on siis edelleen käsittelykelpoista kirjallista maisemaa eikä sitä ole läheskään loppuun kulutettu eikä kuiviin ammennettu – viimeisimpiä todistuksia tästä on Kalle Päätalon loistava romaani KOILLISMAA (se ei ole tietenkään aivan virheetön romaani, mutta suurenmoinen joka tapauksessa).
Ennen kuin kuka tahansa Pekka Piirto lähtee radioon, hänen olisi selvitettävä itselleen, mikä on murteen ja slangin ero ja ennen kuin radio päästää kenen tahansa Pekka Piirron puhumaan jostakin seikasta, esim. kirjasta, sen olisi varmistauduttava, että asianomainen ainakin tahtoo puhua siitä eikä vallan jostakin muusta.
Kalle Päätalon KOILLISMAASTA ovat kymmenet lehtiarvostelijat löytäneen niin paljon tunnustuksen ja kiitoksen arvoista (esim. Päivän Sanomat hiljattain: "Päätalo on osoittanut pystyvänsä suurimittaiseen kirjalliseen työhön.") Erikoisesti täällä Koillismaalla kirjaa on luettu nautinnolla ja riemulla.
Radion yksinäisen suden ikävä ulvonta saakin jäädä omaan olemattomaan arvoonsa. Valitettavasti sen vain monet, jotka ovat tottuneet luottamaan radioon ja jotka itse eivät ole Päätalon romaaniin ehtineet tutustua, voivat ottaa täydestä.
– Koillissanomat 9.2.1961.
Kirjeen toi lentoposti.
En minä siellä käynyt ole. Miten niin pitkälle matkalle pääsisi, kun ei ole ehtinyt Oulussa käydä toista vuoteen – enemmän kuin Kajaanissa, Rovaniemellä, Kemijärvellä… Sallassa käynnistä ei ole sentään kulunut kuin puoli vuotta.
Lentoposti tuo viikossa terveiset Amerikasta, aina kaukaisimmalta länneltä. Sieltä kirjoittaa nyt entinen Hiltusen Olga, mrs. Takalo näin:
”Tätä Koillissanomat-lehteä olen seurannut hänen syntymästään asti. Ja se on minua enemmän kiinnostanut, kun se ilmestyy syntymäpitäjässäni. Tästä lehdestä olen saanut seurat Teidän toimintaintoanne. Se on erilaista kuin neljäkymmentäviisi vuotta takaperin, kun olin siellä. Näyttää vain, että siellä Hiltusen kylässä on vähän kirjeenvaihtajia Koillissanomilla.
Olen myös silmäillyt sitä, milloin se Hiltuseen menevä maantie valmistuu, että voisi täältä tulla käymään. Kun täällä maailmalla on niin kauan viipynyt, niin olisi mahdotonta enää kävellä pitkiä tiettömiä matkoja. Tosin en ole vielä tehnyt suunnitelmaa matkastani – muutoin vain kirjeen jatkoksi laski leikkiä.
Mekin olemme nyt joulun jälkipuoliskolla eikä talvi ole vielä näyttänyt talvelta. Maa on vihreä. Jouluaamuna näimme vähän lunta, mutta se oli vain yhden päivän lumi.
Lopuksi toivon, että saatte siellä joka kylään maatien, sähkövalot ka puhelimet… Lännen terveisin! Olga Takalo…”
Nämä terveiset, jotka tarkoitettiin kaikille Koillissanomain lukijoille, tulivat nyt tässä perille. Kiitos vain, kaunis kiitos!
Ja toivotaan tosiaankin, että maantiet, sähköt ja puhelimet saadaan täällä joka kylään. Monesta niitä hyviä vielä puuttuu. Ja tervetuloa, mrs. Olga Takalo, käymään kotiseudulla! Eiköhän se Hiltusen tiekin sentään valmistu, että pääsette autolla perille. Vai miten on asia Hiltusen kyläläiset? Toivottavasti joku Hiltusen kylän asukas tarttuu kynään ja kirjoittaa kylän kuulumiset Koillissanomiin.
– – –
Sain Amerikasta toisenlaisenkin tervehdyksen eilispostissa. Pari kappaletta Keskilännen Sanomain tuoretta numeroa. Tätä lehteä olen seurannut joskus aikaisemminkin. Se on pirteä lehti. Sitä toimittaa Onni K. Syrjäniemi alias Kiva. Terveiset hänelle ja hänen kauttaan kaikille Amerikan suomalaisille täältä Koillismaalta, jossa jouluna oli lunta ja loppiaisena pakkasta, niin että tuntuipa kuin tuntuikin talvelta.
Koillissanomat 8. 1. 1955
Odotettavissa huomisiltaan asti…
Näin aloittaa säätieteellinen laitos jokapäiväisen pontensa, jossa tosiaan luvataan hyvää, toisinaan parempaa, joskus huonoa. Riippuu myös siitä, millaista säätä kukin sattuu odottamaan.
On sellaisia "laitoksia", jotka kukin vuoden alkajaisiksi "povaavat" vuoden tärkeimmät tapahtumat. Mutta oikein vakavaa huomiota sellaisiin ennustuksiin ei yleensä koskaan kiinnitetä eikä liene syytäkään. Sillä jos ilmatieteellinenkin, joka yleensä ennustaa vain vuorokauden verran eteenpäin ja jolla on käytettävissä joukko tosiasioita esityksensä tueksi, jos sekin erehtyy ja iskee kirveensä kiveen, niin totta kai monta kertaa pahemmin ennustaja, joka lähtee haromaan kokonaista tulevaa vuotta.
Emme tiedä emmekä tunne, mitä on odotettavissa, kun lähdemme uudelle vuodelle, emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan… Voimme aavistella, laskeskella, kaavailla, aikoa ja suunnitella… Kukin kohdallamme, mutta mitään varmaa tietoa mistään tulevasta meillä ei ole. Ja niin onkin ilmeisesti parempi.
Elämä ei olisi elämää, jos siitä pois otettaisiin se jännitysmomentti, jota tuntematon tulevaisuus merkitsee.
Koko alkava vuosi tulee olemaan, siitä voimme olla varmoja, täynnä mitä erilaisimpia tapahtumia, yllätyksiäkin, odottamattomia käänteitä jne. Me voimme näin ennakolta vain toivoa, etteivät tapahtumat ja yllätykset ole pahoja, epämieluisia, vaan että ne ainakin suurelta osalla osalta lopulta koituisivat yhteiseksi parhaaksemme.
Varmaan Koillismaallakin tulee jälleen tämän vuoden aikana tapahtumaan paljon asioita. Tapahtuu sellaistakin, siitä voimme olla vakuuttuneita, jota kovin vähän osaamme odottaa ja ihan varmasti sattuu huomattavan paljon sellaista, että suurin osa maakunnan väestä ei pääsisi ainakaan tuoreeltaan siitä mitään tietämään, ellei olisi tätä koillismaalaisten yhteistä lehteä, Koillissanomia, joka kertoo kaiken Koillismaalta. Kaiken kaikille.
Voimme siis sanoa, että ken elää se näkee tai että se elää, ken näkee… Elää nimittäin kaikin siemauksin sellainen, joka omasta lehdestä näkee kaiken, mitä maakunnassa tapahtuu, mutta jollakin tavalla kituliaammin elää sellainen, joka ei näe. Sellaisiahan ei onneksi monta liene.
Koillissanomat 3. 1. 1959
Kuusamon kosket ovat jo jonkin aikaa olleet poikkeuksellisen huomion keskipisteenä. Niiden arvoa on punnittu taloudellisesta kannalta voimatalouden toimesta. Tässä mielessä niihin on pyritty saamaan kiinnityksiä taholla, jos toisellakin. Niiden vaiheilla on käyty keskustelua ja ryhdytty toimenpiteisiin käynnissä olevan isojaon puitteissa.
Nyt on tuotu esille eräs perusteellisen harkinnan arvoinen näkökanta. Uusi tässä vaiheessa, vaikka silti paljon vanhempi kuin mikään suunnitelma Kuusamon vesivoimien valjastamiseksi voimatalouden palvelukseen.
Arvovaltainen lähetystö kiinnitti viime viikolla Kuusamon koskiin tasavallan hallituksen ja eduskuntaryhmien huomiota. Lähetystö edusti Suomen luonnontieteellisiä seuroja, joihin myös Matkailijayhdistys oli tässä liittynyt. Lähetystö ehdotti, että Kuusamon mahtavat kosket, ensisijaisesti Jyrävä ja Kiutaköngäs, jotka ovat Suomen jäljellä olevista koskista komeimpia ja mahtavampia ja jotka soittavat vuosituhantista pauhinaansa erämaaluonnon keskellä, säästettäisiin siltä peruuttamattomalta tuholta mitä niiden valjastaminen merkitsisi.
Meitä kuusamolaisia itseämme isketään herkimpään tunteemme kieleen, kun puhutaan suunnitelmista koskiemme kahlitsemiseksi.
Erämaa on erämaan ihmiselle rakas - siinä on jotakin pyhää ja ylhäistä. Onko maalla ja tällä maankolkalla varaa jättää käyttämättä niitä luonnonvaroja, jotka näissä koskissa piilevät? Jos on, niin säästettäköön kosket! Harkittakoon asiaa vielä kahdesti.
Mikäli kuitenkin taloudelliset näkökohdat on asetettava esteettisten edelle, eikö olisi kompromissin mahdollisuutta? Eikö millään järjestelyillä koskistamme jotakin - esimerkiksi Jyrävää - voitaisi jättää koskemattomaan luonnontilaan? Sillä varmaan tehtäisiin palvelus tulevien sukupolvien ihmisille, joille me mielellämme tahdomme jättää hyvää perintöä.
Vain hyvää perintöä.
Koillissanomat 11. 6. 1954